Ainon päiväkirja

Vegaaninen kermavaahto, ylihintaisia marjoja, vähän Marianne Crushia. Appelsiinimehua kakun kostutukseen. Aamukahvi siinä kakun leikkauksen, täyttämisen ja kuorruttamisen lomassa. Ja koko operaatiolle itsekseen hymähtelevä Joel; ilmeisesti koristeluilmeeni ei ollut niin tyynen seesteinen kuin olen antanut itseni ymmärtää.
”Sinä et saa yhtään mitään, jos jatkat tuota virnistelyäsi”, heitän miehelle yrittäen kuulostaa tuimalta. Kuulen itsekin, miten totaalisesti epäonnistuin yrityksessäni. Joel ei ehdi heittää mitään nasevaa takaisin, ovikello soi juuri sopivasti. Joel nousee kävellen avaamaan ovea samalla kun ryhdyin täyttämään tiskikonetta.

"Ja Aino tuutko säkin käymään nopeasti!" Ovelta kuulunut iloinen puheensorina voimistuu hetkeksi huudahdukseksi. Annabellen ääni. Hymyilen, suljen tiskikoneen luukun ja kävelen hymyillen ovelle Joelin ja leveästi hymyilevän Annabellen seuraksi. Joelia halausotteessaan pitänyt nainen päästää irti, työntää lahjakassin miehen kouraan siirtyen halaamaan vuorostaan minua. Hymyni levenee korviin asti.
"Onnea vielä, voi vitsi miten mä olin ihan onnessani teidän puolesta kun näin ne tulokset!" Annabelle nauraa, heijaa minua puolelta toisella halausotteessaan. Nuoremman nauru on tarttuvaa laatua. Irrotettuaan otteensa Annabelle ojentaa minullekin lahjakassin.
"Tässä olisi sitä samppanjaa, kun lupasin!" Vilkaisen samalla kassiin ja tunnen naamani venähtävän. Laurent-Perrieriä, eikä ihan sieltä halvimmasta päästä.
"Voi kamala, tämähän on oikeaa samppanjaa!" Nielaisen, vilkaisen Annabelleä ja taas pulloa. Hyvänen aika!
"No joo joo, mähän sanoin et samppanjaa." Nuorempi hymyilee leveästi, ilmeisesti tämmöiset pullolahjat lähestulkoon puolituntemattomille valmentajille olivat Annabellelle aivan arkipäivää. Joelkin kumartuu katsomaan, millaisen pullon sain, hymyilee.
"Ei tosissaan oo sitä kyykkyhyllyosastoa." Läimäisen miestä käsivarteen, mokomakin, ihan hyvin se kyykkyhyllytavara oli viimeksikin uponnut! Katsoessaan omaa pulloaan Joel yskähtää, ja jos en olisi edelleen hieman järkyttynyt Annabellen käsityksestä soveliaasta lahjasta näillä väleillä, olisin varmasti nauranut. Hymyilen kuitenkin katsellessani Joelin ilmettä. Joelia.
"Oho!"
"Ylähyllyviskiä, sen pitäisi olla oikeasti hyvää."
"Mitä tuumaat Aino pitäi-" Joelin lause jää kesken hänen katsoessaan minua, ja minä tuijotan takaisin kuin mikäkin idiootti. Mikä minä kieltämättä olenkin. Hetken typeränä tuijottelun jälkeen herään tähän päivään, pudistelen päätäni, käännyn, näen Annabellen ja tajuan, ettei tässä ihan yksin seistykään. Ja hypähdä, hyvä kun en hyppää, ilmaan. Typerän käytökseni kruunaa puna, jonka tunnen nousevan aivan liian ylös. Kasaa itsesi, Aino, et ole enää teini.
"Niin siis, pitäisikö meidän maistella näitä vaikka valmennuksen jälkeen? Annabelle liity tietenkin seuraan –."
"Minä leivoin kakkua, mitä on tarjolla sitten valmennuksen jälkeen. Voidaan siitä sitten tulla maistelemaan näitä vai mitä?" Puhuiko Joel vähän liian nopeasti? Minä ainakin puhuin. Apua.
"Kuulostaa ihan suunnitelmalta. Mutta jos suonette anteeksi, mä lähden nyt hakemaan mummukkaa valmiiksi valmennukseen, nähdään maneesissa Aino ja Joel, me sitten vähän myöhemmin!" Hymyilen leveästi, katselen hetken tallille kävelevää Annabelleä.
"..voisin viedä sen kakun tallin jääkaappiin ja siirtyä sinne itsekin. Se valmennus." Joel nyökkää, hieroo niskaansa, vetää oven perässämme kiinni. Vien vähin äänin pullon keittiöön ja katoan kakkuineni talliin.


"Ottakaa ohjat kunnolla tuntumalle. Jatketaan edelleen käynnissä, ratsastakaa syvälle kulmiin, mutta pysäyttäkää ratsunne juuri ennen käännöstä. Hevosen pitää olla suorana ja pysähdyksen kunnollinen, ja teidän siellä kulmassa, ei kulman vierestä menevällä kaarella. Käännätte hevosen sisäohjan ja ulkopohkeen yhteistyöllä suoraan pysähdyksestä jatkaen siitä käynnissä. Koko etuosan pitää kääntyä, ulkolapa mukaan lukien, ei riitä, että hevonen reagoi vain kaulallaan. Ulko-ohja tukee tässä. Pari kierrosta tätä pysähdyskäännöstreeniä oikeaan kierrokseen, joka kulmaan, sitten täyskaarto ja sama homma vasempaan kierrokseen."
Tällä kertaa valmennettavia oli kaksi, Jennifer ja Annabelle. Molemmat olivat ottaneet huimia harppauksia sitten viime näkemän, etenkin Jennifer. Annabelle-raasusta huomasi, ettei pelkkä puhdas sileätyöskentely ollut hänen lajinsa. Avrelianin läsnäolo katsomossa tuntui ikävänä kylmänä kihelmöintinä niskassani, mutta koetin jättää sen huomiotta.

Paljon perustyöskentelyä kulmien kanssa, pohkeenväistöä, avo- ja sulkutaivutuksia. Jennifer onnistui sulkutaivutuksessaan niin erinomaisesti, että se sai jäädä siihen yhteen. Tuollaisesta liikkeestä, suoritusvarmuudesta ja harmoniasta, vähäeleisestä apujen käytöstä, kokonaisuudesta ylipäätään, sai olla ylpeä. Annabelle joutui työstämään sulkutaivutuksiaan enemmän. Kyllä ne siitä, vielä lisää rutiinia ja treeniä. Mikään ei loppuviimeksi muutu helpommaksi, sitä vain tulee itse paljon taitavammaksi.
Valmennuksen loputtua minä kyllä juoksin rehellisesti seiniä pitkin maneesista tallitupaan Avreliania väistellen. Jokin siinä miehessä karmii.

Hymyilen, ehkä turhankin leveästi, kun kakku tekee kauppansa. Kiukkuiset, määrätietoiset askeleet rikkovat hymyni, käännän katseeni ovelle juuri, kun Annabelle harppoo näkyville jääden tuijottamaan kakkua.
"I'm in a mood, I need that bloody piece of flour and sugar." Kukaan ei sano mitään, enkä minäkään, joskus on parempi olla vaiti. Leikkaan kohtalaisen suuren palasen, kaadan sen kakkulapiosta pahvilautaselle ja ojennan, isken, lautasen edelleen Annabellelle. Lusikan kera. Kakku häviää hyvää tahtia parempiin suihin, eikä kukaan paikallaolijoista vieläkään sano mitään. Vasta Annabellen kohottaessa katsettaan koen, että on sopivaa kokeilla kepillä jäätä. Naurahdan puoliksi vahingossa suuni eteen nostamani käteni takana.
"No?"
"Helpottiko? En muista hetkeen nähneeni kenenkään lusikoivan mitään noin tunteella." Onneksi Annabelle naurahtaa, ilmeisesti sokeritasapainon korjaaminen poistu pahimmat kiukut.
"Näkisit kun mä syön suklaajäätelöä suoraan purkista." Käsi kietoutuu hartialleni, Annabelle halaa minua, ja minä hymyilen leveästi.
"Ainiin, mä en tainnutkaan näyttää sulle kuvaa mun uudesta vauvasta!" Kohotan kulmiani ja katselen uteliaasti, silmät säihkyen, ja ihan varmasti ääneen ihastellen, kuvaa saksanpaimenkoiran pennusta, jota Annabelle esittelee puhelimestaan. Ihastelen kaikkia muitakin kuvia puoliksi lässyttäen. Kuten kaikki Aikuiset Ihmiset tekevät.


Istumme kaikki kolme, minä, Joel ja Annabelle, Joelin keittiön pöydän ääressä. Molemmat lahjapullot seisovat avattuina pöydällä. Tuijottelen pää kallellani omaa pulloani, hetken pohdittuani totean olevani tarpeeksi teini ja puhelimeni orja ottaakseni kuvan. Haen kännykkäni olohuoneesta, avaan näytön lukituksen, WhatsAppin, Leksan keskuskelun. Nappaan kuvan pullosta ja lähetän sen (saatesanoin "Oppilaani antoi minulle astetta paremman onnittelupullon, a p u a tämä ei tosiaan ole sitä mun normaalia kyykkyhyllyjuomaa!!). " Kuulen hymähdyksen, kohotan katseeni; ilmeestä päätellen Annabelle hymisi, ei Joel.
"Mitä?"
"Joku heila?" Nuoremman naisen ilme on kiusoitteleva. Purskahdan epäuskoiseen nauruun.
"Heila, hyvänen aika, kun olisikin! Vanha ystävä, ei muuta. Ajalta, jolloin olin vielä tarpeeksi nuori ja nätti, että kysyivät Alkossa paperit." Annabelle kohottelee kulmiaan, näyttää huvittuneelta. Joel pysyttelee vaiti.
"Pfff, ethän sä ole edes mua paljoa vanhempi! Mitä, vähän päälle kakskytviis ehkä? Ja eihän Joelkaan nyt niin vanha ole, paljon sä edes olet, jos saan kysyä?" Tuijotan nuorempaani vähän järkyttyneenä, ei hän voi olla tosissaan. En minä nyt ehkä täysin tädiltä näytä, mutten tasan tarkkaan mene enää kaksikymmentäviisivuotiaasta. Jos Leksalta kysyisi, hän todennäköisesti kertoisi erittäin ystävälliseen sävyyn, miten minä olin jo silloin kaksikymmentäviisivuotiaana täysin menetetty tapaus ja kovaa vauhtia tätiytymässä. Kuulen Joelin hörähtävän. Kiitos ihan hirveästi tästäkin.
"Kolmenkymmenen paremmalla puolella hyvin, kolmekymmentäviisi." Joel nojaa kaikessa rauhassa, rennon oloisena tuolinsa selkämykseen. Annabellekin kehtaa virnistellä.
"Ja niinhän ne sanoo että ihmisen kultavuodet alkaa vasta kolmenkympin kohdalla." Kaikki, mitä haluaa itseään nuoremmalta kuulla. Nostan pikarinn huulilleni, juon reippaan kulauksen. Miten tästä nyt ikäkeskustelu oikein tuli?
"Sitä kultaa odotellessa. Kolmenkympin kriisi ja vakaa avioliitto pankkini kanssa minulla jo onkin. Äläkä yhtään virnistele siinä -" käännyn Joelin puoleen, tökin miehen käsivartta, mokoma kehtaakin virnistellä minulle, kuten yleensäkin - "- kaikki eivät ole noin sinut itsensä kanssa." Joelin virne vaihtuu hymyksi. Juon pikariani tyhjemmäksi, katselen Joelia; miten tuollekaan nyt osaa edes esittää kiukuttelevansa?

Sitten tajuan jääneeni tuijottamaan. Taas. Käännyn ihan liian nopeasti katsomaan Annabelleä, ääneni kuulostaa varmasti aivan hirveältä. Se on sitä omaankin korvaani, pakkohan sen on kuulua muillekin.
"Otathan lisää!" Nousen, en edes tiedä miksi, kaadan Annabellen pikarinn täyteen. Juon oamni tyhjäksi ja täytän sen samaa kyytiä. Vääntelen hetken käsiäni, pohdin jotain nerokasta tekosyytä poistua hetkeksi, mutten keksi ainoatakaan. Istun takaisin tuolilleni ja kiitän onneani, että Annabelle puhuu taas. Reppana taitaa pitää keskustelua yllä enimmäkseen yksin. Oli tämäkin.
"Kerroinko mä sulle siitä mun jenkkihoidostani? On mun parhaan kaverini V:n naapuri, ystävän isoveli. Jos sanakirjoissa olisi kuvia niin tämä olisi cowboyn kohdalla." Odottelen hetken, että Annabelle kaivaa kuvan puhelimensa kätköistä. Ei mitenkään pahan näköinen mies. Ei ollenkaan. Annabelle nauraa ilmeelleni. Miksen minä ole saanut iän myötä yhtään arvokkuutta?
"'Save the bull, ride a cowboy?'" Olen purra kieleeni. Kylläpä Aino Kurkinen antaa tänään itsestään kaikin puolin erinomaisen kuvan kaikille läsnäolijoille.
"Tämähän humahtaa suoraan päähän. Kohta tilitän katkerana elämänvalintojani ja miespettymyksiäni kuin jokin halpa komediallinen alaviite." Ja vähän lisää typeryyksiä edellisten perään. En suoranaisesti paranna omaa tilannetta. Naurahdan vähän turhan hermostuneesti ja kireästi kääntyessäni Joeliin päin.
"Ehkä jätän samppanjan maistelun tähän, että päästät minut toistekin sohvallesi."

Hiljaisuutta taisi kestää hyvän tovin. Ainakin ehdin ajatella hyvin paljon, hävetä itseäni vähän lisää. Tai ehkä minä murehdin turhia, paisuttelen kaikkea päässäni, kuten minulla kuulemma on tapana. Huokaisen, pudistelen päätäni ja juon lasini pohjat. Ainakin Annabelle ja Joel ovat saaneet nauraa, jos ei mitään muuta. Ja minä kun kuvittelin, että päästyäni enimmästä ujoudestani kaikesta tulisi helpompaa. Ei tullut ei, entinen hiljainen, punasteleva Aino oli nyt ylitsepääsemättömän puhelias tai vaihtoehtoisesti kiusallisen hiljainen, väärissä kohdissa puheliaaksi ryhtyvä itsensänolaaja. Annabellekin oli niin ihastuttavan luonteva ja niin itsevarman oloinen. Joelista nyt puhumattakaan.
"Helvetti!" Äkillinen kiroaminen keskeyttää ajatukseni, ja näytän varmasti peuralta ajovaloissa katsahtaessani Annabelleen kulmat koholla, silmät lautasen kokoisina.
"Hups, pääsi sammakko suusta." Nainen juo lopunkin samppanjansa työntäen pikarinsa lähemmäs. Kohottelen kulmiani pää aavistuksen vinossa. Mitäs tämä nyt on?
"Jos vielä yhdet ja sitten lopetetaan?"


"Hyvää yötä."
"Hyvää yötä." Joel vetää oven kiinni Annabellen harppoessa taksille. Lasken turhankin innokkaasti vilkuttaneen käteni ja huokaisen. Sohva kutsuu. Ja huomenna aamusuihku. Kilo kuivashampoota olisi voinut olla vaihtoehto, jos olisin ollut kotona. Enkä minä ollut edes humalassa. Kovin pahasti. Pikkusievässä.
"Minäkin ryhdyn nukkumaan", totean tönäisten samalla Joelia kevyesti käsivarteen, "jaksan huomenna leikkiä valmentajaa. Kiitos illasta." Joel hymähtää, hymyilee.
"Kuin myös. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä." Hetken kiusallinen hiljaisuus ja käytävässä seisomista, ennen kuin Joel saa jalkansa liikkeelle, katoaa makuuhuoneeseensa. Kipitän itse olohuoneeseen laittamaan sohvaa nukuttavaan kuntoon.

Painan pääni tyynyyn, haen hetken edes kohtalaiselta tuntuvaa nukkuma-asentoa, joskaan emme päässe siitä sohvan kanssa yksimielisyyteen. Jään makaamaan selälleni, tuijotan kattoa. Ajatukseni pyörivät ihan omia ratojaan, vaikka kovasti koetankin keskittää ne johonkin unettavaan. Vaan kun ei niin ei. Yritän sentään suitsia itseni pohtimalla päivällä pitämääni valmennusta, sitä kautta oppilaitani. Annabelle on ihana, ja ehkä Jenniferkin tuosta hiljalleen löysää nutturaansa. Siljakin tuntuu mukavalta. Eivät Joelin asiat, tai asiakkaat, nyt niin huonosti olleet. Avrelianin ja Kristianin suhteen, ehkä, mokoma mörkö ja.. no, Kristian. Osasihan se mies olla mukavakin, suorastaan hurmaava, mutta minun makuuni hän on aivan liian täynnä itseään ja erinomaisuuttaan, ihan liian itsetietoinen, eikä sillä hyvällä tavalla. Itse asiassa en ihmettelisi lainkaan, vaikka Kristian saisi peiliin katsoessaan erektion. Kuulen nauravani ääneen ja lyön käden suuni eteen; enhän minä nyt herranen aika voi käkättää kuin mikäkin penisvitsin kuullut teini! Se oli se alkoholi. Ihan varmasti. Jään kuuntelemaan, talo on edelleen hiljainen. Ehkei Joel kuullut, tai päätti olla välittämättä olohuoneessaan käkättävästä samppanjasieposta.