Talvi saatana | 08.11.2019
Tänään ei ollut hyvä päivä. Maa oli vuoroin pehmeää sohjoa ja vuoroin peilijäätä. Joka kaarteessa sai rukoilla kaikkia maailman jumalia, jotta pari vuotta vanha Audi pysyi tiellä uudenkarheista talvirenkaista huolimatta. Oli jo pimeä, kun Jennifer kaarsi Huminan parkkipaikalle.
--
Trakehner viskoi päätään korvat luimussa, kun nainen astui karsinaan.
”Kiva nähdä kuule suakin”, brunette murahti silmät kapeina viiruina. Valitsipa hyvän päivän olla ämmä, hemmetin hevonen. Yksi askel lähemmäs, ja etujalka kauhaisi vaarallisen läheltä naisen vatsaa. Jenniferin tönäistessä epäuskoisena hevosta poispäin vilahtivat vuorostaan hampaat.
”Mikä vittu sua nyt vaivaa”, nainen puuskahti ja veti syvään henkeä. Ei tässä auttanut lähteä tamman kanssa tappelemaan, sen hän kyllä tiesi.
--
Kenttäratsastajat olivat vallanneet maneesin estetreeneihinsä, joten ratsukko suuntasi vastahakoisesti kentälle. Sateisen kalsea keli ei nostanut mieltä yhtään, ja pohjakin tuntui aivan turhan kovalta.
”Voi olla paikoin aika liukas, että kato tarkkaan mistä meet”, yksityisvalmennusta pitämään lupautunut Joel huolehti isällisesti. Jennifer pyöritteli silmiään turhautuneena. Olisi pitänyt varata maneesi ennakkoon, saakeli soikoon. Alla oleva hevonen ei ollut yhtään sen rennompi: se katseli pimeyteen pää korkealla. Maastoreitin puoleista kulmaa tamma kyttäsi niin, että askellus muistutti vinoa pohkeenväistöä hevosen vängätessä sisäpohjetta vastaan. Kyllähän pimeä metsä oli täynnä hevosia syöviä hirviöitä, tietysti. Jennifer huokaili ärsyyntyneenä, mutta yritti keskittyä Joelin ohjeistukseen. Kahden viikon päästä olisi Auburn Estaten viimeinen koulumestaruuskilpailu tälle vuodelle. Rima oli nostettu korkealle aiempien osakilpailuiden yhdellä voitolla ja yhdellä kolmannella sijalla.
Laukannosto pääty-ympyrällä. Ei mitään ihmeellistä; asia jota tehtiin lähes joka ratsastuskerta. Nyt siitä ei tullut mitään. Jennifer jäi roikkumaan ohjaan ja koko ylävartalo jännittyi, menohaluinen Viivi lähti tikittämään kiitoravia. Joel kohotteli kulmiaan hämmentyneenä ja rohkaisi tulemaan uudestaan ja uudestaan. Viivi otti kierroksia, se halusi mennä. Jennifer antoi puoli milliä ohjaa ja hevonen ampaisi valtavan voimakkaaseen laukkaan, liian kovaa niin pieneen tilaan. Pidätteet eivät menneet läpi ollenkaan ja Jennifer huomasi pelkäävänsä omaa hevostaan.
Hänen hevosensa ei meinannut pysyä
hänen käsissään. Kyyneleet kihosivat silmiin, vaikka nainen kuinka yritti räpytellä niitä pois. Saatuaan Viviin takaisin käyntiin Jennifer ratsasti kentän laidalla olevan Joelin ohi.
”Mä luulin että olin jo yli tästä..”, Jennifer aloitti ääni vapisten, ”mulla kaatui joskus hevonen just tollaseen kaarteeseen--” Nielaisu. ”Kun oli liian liukasta. Arvioin väärin.” Terävä henkäisy. Se saatanan pelottava venäläinenkin oli ilmestynyt lähistölle, ja siinä hän nyt pillitti kun ei uskaltanut laukata omalla hevosellaan. Jennifer olisi voinut vajota maan alle. Mikään ei ehkä olisi voinut ollut nöyryyttävämpää.
Miksi hän oli edes tullut tänään ratsastamaan? Olisi vain pitänyt jäädä kotiin untuvapeittojen alle, eikä ajatellakaan hevosia tai Amanda Sokkaa. Ehkä hän ei enää koskaan tulisi Huminaan. Viiville pitäisi etsiä taas uusi tallipaikka ja hänelle uusi valmentaja –
”Ymmärrän”, Joel sanoi rauhallisesti, mietteliäs ilme kasvoillaan. Jennifer katsoi miestä nieleskellen ja antoi Viiville ohjaa epävarmana. Tamma ei tehnyt elettäkään lähteäkseen uudestaan, vaan käveli kaikessa rauhassa kentän laitaa. Nyt pitäisi vain hengittää ja rauhoittua itse. Kyllä Jennifer tiesi, että hänen herkkä hevosensa imi kaiken hänen levottomuutensa itseensä.