Hetki
13. JOULUKUUTA 2019
HUMINA, KOJANKULMA
Siellä se nyt oli ja hyväntuulisena nyppi tarhakaverinsa loimen helmaa.
Bobi – Katrin oma hevonen.
Vaisusti hymyilevä nainen nojasi tarhan aitaan ja tunsi räntäsateen kastelevan kasvonsa. Hän oli aamulla laittanut kurittomat hiuksensa poninhännälle ja piilottanut ne lähtiessään tupsupipon alle. Vettä valuvien ripsien lomasta Katri siristellen seurasi orien leikkejä, eikä tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen silmiään. Etelä-Suomen joulukuu antoi parastaan; harmautta, koleutta ja kosteutta.
Vihdoin oli Hetki, kun Katrin oli helppo hengittää. Ilma oli happirikasta. Bobilla oli kaikki hyvin.
Seinille maalatut pirut hevosenomistajuudesta olivat toistaiseksi taka-alalla, mutta eivät unohduksissa. Ne saivat odottaa lukitussa huoneessa sitä hetkeä, kun jotain pahaa tapahtuisi. Silloin Katri avaisi oven, katselisi maalauksia ja sillä tavoin todistaisi itselleen, että hevosen hankinta oli ollut alun alkaenkin huono idea. Ähkyynhän se kuoli, ihan niin kuin sanoin.
“Tyttö!” Odottamaton ääni sai Katrin henkäisemään säikähdyksestä ja kääntymään nopeasti puhuttelijan suuntaan.
“Olet se uusi työntekijä.” Pitkähkö mies sanoi laiskasti ja puhalsi juuri henkeensä vetämää tupakansavua kosteaan ilmaan. “Tuon ravihevosen omistaja. Etkö olekin?”
Miehen kasvot olivat tutut ja Katri muisti nähneensä ne vilaukselta ennenkin – ehkä eilen, ehkä toissapäivänä? Sama omahyväinen ilme oli koristanut niitä myös silloin, minkä takia nainen oli vaistomaisesti välttänyt pidemmän katsekontaktin ja kiiruhtanut tyhjentämään puolityhjiä kottikärryjä lantalaan.
Katri naurahti vaivaantuneesti. “Bobi, ravihevonen? Eihän se–”
“Sinnalla on väärä loimi.”
Hymy katosi nopeasi Katrin kasvoilta. Mies ei pilaillut. Hän todella luuli Bobia ravihevoseksi, eikä se ollut edes pahinta: hän oli tullut ilmoittamaan virheestä, jonka nainen oli huolimattomana mennyt tekemään.
Sinna, kuka hitto näistä kaikista olikaan Sinna… Nainen yritti naamioida häntä ympäröivien tarhojen vilkuilun niskojen venyttelyksi, mutta se epäonnistui ollen vain ihan helvetin kiusallista ja läpinäkyvää. Katri tunsi paniikin puristavan rintaa.
“Väärä loimi. Aivan.”
“Niin?”
“Anteeksi.”
“Että pitääkö tässä hevosenomistajana huolestua ammattitaidostasi, vai kipitätkö korjaamaan sille oikean takin niskaan?”
Katri pudisti reippaasti päätään ja kohensi asentoaan. “Ei tietenkään. Anteeksi vielä. Olen jatkossa tarkempi – korjaan tietysti virheeni“, hän vakuutteli pahoitellen ja väläytti ujon hymyn.
Mies kohautti olkiaan ja tumppasi tupakan vetiseen maahan.
Ei kiitosta, ei heippoja. Loittoneva selkä oli merkki itseensä pettyneelle ja tilanteesta järkyttyneelle Katrille, että hänen piti viivyttelemättä lähteä etsimään Sinnaa. Hän ei halunnut, että yksikään hevosenomistaja Huminassa pitäisi häntä ammattitaidottomana, niin kuin tämä mies oli häpeilemättä vihjannut.
Mikähän tyypin nimi mahtoi edes olla?
***
Ruunikko ori saapui portille vastaan ystäviensä kanssa, sillä olihan Katrilla kuivattua leipää taskuissaan. Poikien kemiat vaikuttivat pelaavan hyvin yhteen, eikä Pulua tai Verdiä harmittanut, vaikka Bobi joutuikin jättämään hetkeksi laumansa.
Vastapäisessä tarhassa näkyi liikettä, ulkovaloista heijastuvia varjoja, joista yksi kuului ihmiselle. Katri oli juuri sulkenut portin ja taluttanut lyhyen matkaa perässään tyytyväisesti pärskivää ruunikkoa, kun hän tunnisti entisestään sakeutuneen räntäsateen lomasta hevosen ja sen hakijan.
Sama heppu, Herra Etiketti, pujotti Sinnan päähän riimua.
Jos Katri olisi ollut sarjakuvahahmo, olisi hänen leukansa pudonnut maahan, mutta sen sijaan hän puuskahti uskomatta silmiään. Sinna oli ehtinyt olla tarhassa viisi, maksimissaan kymmenen minuuttia loimenvaihdoksen jälkeen, ja nyt mies sitten haki tamman sisälle.
Katri oli niin pöyristynyt, että hän havahtui jääneensä tuijottamaan Herra Etikettiä vasta kun Bobi tökkäsi häntä kärsimättömänä olkapäähän.
“Äh joo joo”, nainen taputti ruunikkoa kaulalle ja kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
Eikö pelkkä huomautus olisi riittänyt? Teettää nyt turhaa työtä toisen kustannuksella. Oliko tämän tarkoitus olla jokin lapsellinen opetus? Turhautuminen alkoi muuttua kiukuksi, kiukku itsesääliksi.
Laittaa nyt hevoselle väärä loimi, hah. Ala-arvoista huolimattomuutta. Ansaitsit näpäytyksen, törppö.
Katri oli työskennellyt Huminassa alle viikon ja jutellut kunnolla ainoastaan esimiehelleen Joelille. Muut ihmiskontaktit olivat olleet kiireisten hevostenomistajien ohikiitäviä tervehdyksiä, ja vaikka Bobi tuntui kotiutuneen nopeasti, Katri ei voinut sanoa itsestään samaa. Huminassa ja sen talliporukassa oli jotain kalseaa… Jotain epäystävällistä, ja siihen arkkuun Herra Etiketti naulasi käytöksellään viimeisen naulan.
Luojalle siis kiitos Joelista. Joelista, joka oli ainoa, joka tykkäsi höpöttää Katrin kanssa. Joelista, jonka seurassa nainen ei tuntenut oloaan ulkopuoliseksi tai ammattitaidottomaksi.
Katri siveli luonnonharjalla Bobin punertavaa, paksua talvikarvaa. Ori rouskutti tyytyväisenä heinää, jonka nainen oli tuonut varta vasten hoitohetkeä varten. Kaikki oli taas seesteistä ja Hetki oli vihdoin palannut. Jännitys ja ahdistus hälveni jokaisen uloshengityksen myötä, kunnes lopulta katosi kokonaan.
Oli vain Katri ja Bobi – ja Hetki.
Onnellinen hevosenomistaja ja sen nuori estelupaus, jonka tarvitsi vain kasvaa ja vahvistua. Jota nainen tulisi vaalimaan kuin kukkaa kämmenellään antaen sille kaikkensa.
Kaikki muu oli sillä hetkellä vähäpätöisempää, jopa merkityksetöntä. Virheet ja epäonnistuminen olivat Hetkessä satua, eivätkä ne pystyneet ryömimään siirtotalliin sisään myrkyttääkseen Katrin mielen. Ne odottivat kärsivällisesti ulkona rännin alla tummina varjoina Hetken rikkoutumista, ja vasta sitten, täydellisen tilaisuuden tullen, ne kylvisivät ympärilleen pelkoa ja epäluuloa.
